Nimivalistus

Suomalaisuusliikkeen nousu 1800-luvun puolimaissa merkitsi samalla suomen kielen aseman vähittäistä paranemista. Maaseudulla suomi oli luonnollisesti aina säilyttänyt oman asemansa, mutta säätyläistö oli lähes täydellisesti ruotsinkielistä. 

Säätyläisten ensimmäinen suomenmielinen polvi joutui osin harjoittelemaan suomen kielen käytön aivan alkeista lähtien. Niinpä saksaa äidinkielenään puhunut Julius Krohn avioituessaan päätti, että heidän kodissaan puhutaan vain suomea. Tämä päätös tuotti tiettyjä ongelmia, sillä aviopuoliso ei osannut suomea. Kaikilla ei tietenkään tällaisia vaikeuksia syntynyt, olihan oppisääty aina saanut täydennystä suomenkielisestä kansasta.

 

YRJÖ KOSKINENYrjö Koskinen

    Kielenvaihdoksen lisäksi omaa suomalaisuutta tahdottiin korostaa suomenkielisellä sukunimellä. Aluksi useat ottivat käyttöön kirjailijanimet, eräänä varhaisimmista Yrjö Koskinen 1850-luvun alussa. Krohn käytti nimeä Suonio, ja samoin Aleksis Stenvall otti käyttöön kirjailijanimen Kivi, myös hänen oppinut kriitikkonsa August Ahlqvist käytti kirjallisissa töissään nimeä Oksanen. Kuitenkin näistä oli vielä pitkä matka varsinaiseen nimen suomentamiseen.


Radikaalinuorten näyttö

Aloite sukunimen suomentamisesta lähti aluksi ylioppilasnuorison keskuudesta. Oman aikansa radikalismi haki sitä kautta voittojaan. Kamppailu johtoasemasta ylioppilaskunnissa kulminoitui suomen- ja ruotsinmielisten välillä 1870-luvulla.

Suomenmieliset perustivat omaksi yhdistyksekseen Suomalaisen Nuijan 1875, ja tämä otti heti aluksi erääksi tavoitteekseen sukunimen suomalaistamisen. Suomenkielisillä nimillä tahdottiin korostaa sivistyneistön suomalaisuutta, karistaa vieras kaapu päältään.

Ruotsinmieliset näkivät Suomessa kaksi eri kansallisuutta ja pyrkivät samaistamaan ruotsalaisnimisyyden ja ruotsalaisuuden. Tätä vastaan ja halusta samaistua nuoruuden innolla suomalaiseen kansaan tahtoivat he sukunimelläänkin kertoa omaa sukuperintöään. Olivathan monen lähijuuret suomenkielisessä rahvaassa.

Näkyvimpiä nimensä suomalaistaneita vuonna 1876 olivat Matti Äyräpää (Europaeus), A.J. Mela (Malmberg) sekä suomenmielisten kiihkeä esitaistelija Lauri Kivekäs (Stenbäck). Luopuminen vanhasta nimestä ei tuolloin ollut niin yksinkertaista ja hyväksyttävää, vaan se aiheutti hämmennystä jopa vanhempien fennomaanien joukossa. Niinpä Snellman totesi Kivekkäälle hyvin piikikkäästi: “Mikä on herran nimi tänään?”.

Ensimmäinen aalto ei tuonut kuitenkaan mitään nimenmuutosvyöryä mukanaan, antoipahan kuitenkin sysäyksen, jota seurattiin. Yliopiston luetteloihin ilmaantui vuosittain aina muutamia nimenmuutoksia ja kansallista linjaa seuraten myös eräät uudet ylioppilaat suomensivat nimensä ylioppilaaksi päästyään. 

Niinpä ruotsinmieliseen Uusmaalaiseen osakuntaan liittyivät vuonna 1881 Kustaa Kunnas (Kollin) ja Juho Edvard Laakso (Henriksson), molemmat helsinkiläisiä alemmista yhteiskuntaluokista nousseita.  Yliopiston luetteloista löytyykin vuosittain muutamia nimenvaihdosilmoituksia. Kovin suurta tämä into ei kuitenkaan 1800-luvun puolella ollut.

Nimenmuutto ei jäänyt vain nuorison harrasteeksi, jota vanhempi polvi hieman karsasti. Siitä tuli eräs tärkeä suomalaisuuden tunnus ja sivistyneistössä tämä hyvin pitkälle oli leimautumista suomalaiseen puolueeseen. Kansallisuuden kanssa, siis kuuluiko suomalaiseen vai ruotsalaiseen väestöön, tällä ei ollut mitään tekemistä. Hyvin monet säätyläissuvut jakaantuivat suomen- ja ruotsinkieliseen haaraan ja sukujen sisällä voitiin palata ruotsin kieleen seuraavassa polvessa.  


Suuri nimenmuutto vuonna 1906

Uuden ulottuvuuden suomenkielisten nimien vaihtoon antoi monessa mukana ollut tulisieluinen aatteen mies Vihtori Peltonen, paremmin tunnettu kirjailijanimellään Johannes Linnankoski. Hän alkoi Uusimaa-lehdessään viime vuosisadan lopulla monien muiden suomalaisuutta edistävien asioiden ohella markkinoida myös sukunimen vaihtamista suomalaiseksi.

Paitsi kehotuksia vieraan tunnuksen, ruotsinkielisen sukunimen, karistamisesta pois suomalaisilta, hän myös julkaisi listoja sopivista suomenkielisistä sukunimistä, joita halukkaat voisivat ottaa käyttöön. Tarkoituksena oli tarjota nimenmuuttajille mahdollisuus valita itseään miellyttävä nimi, niin myös ehkäistä sitä, että liian monet valitsisivat saman nimen. Tässä vapaiden sukunimien luettelossa Suomalaisuuden liitto seuraa perustajansa varhaista esimerkkiä käytännön suomalaisuuden edistämisessä.

Linnankosken ajatukset jäivät vielä silloin paikallisiksi. Aika ei ollut vielä kypsä, vaikka asia tunnustettiin tärkeäksi. Oikea hetki suurelle nimenmuutolle koitti 1906. Aloitteen tekijänä oli jälleen sama mies Johannes Linnankoski, silloin jo tunnettu kirjailija. Hän julkisti maaliskuussa 1906 vetoomuksen nimenmuuton toteuttamisesta J.V. Snellmanin 100-vuotispäivänä 12.5.  

“Nyt on vihdoin aika nousta ja viedä perille se, mikä on tähän asti tekemättä jäänyt. Ja viedä se kerrassaan, yhtä aikaa koko maassa, jokaisessa Suomen kolkassa. Joukkoliikkeellä on aina yhtenäisyyden tenhoisa voima. Yksityistä  ei ujosta, ei arveluta, kun tietää satojen muiden tekevän samoin. On vain yksi tunto, yksi tahto, joka julistaa tuhansista suista: tähän saakka, ei edemmäksi – olen suomalainen, nimeltäni, mieleltäni ja kieleltäni.”

Käytännön toiminta laajan nimenmuutoskampanjan toteuttamiseksi jäi Kotikielen Seuran ja Suomalaisen Nuijan sekä Ylioppilaiden Keskusteluseuran vastuulle. Kun molemmat suomalaiset puolueet olivat näin edustettuina ylioppilasjärjestöjen kautta, niin nimenmuuttotoiminta sai myös vahvasti nuorison leiman.

Linnankosken vetoomus saavutti vastakaikua yleisössään. Huolimatta hyvin nopeasta aikataulusta halukkuus nimenmuuttoon osoitti hänen tällä kertaa osuneen ajan hermoon. Kaikkiaan Snellmanin satavuotisjuhlintaan liittyen nimensä suomalaistutti lähes 35 000 henkeä. Kun monessa tapauksessa vain perheen isän nimi oli ilmoituksessa, vaikka koko perhe vaihtoi nimeä, niin todellinen määrä on noin 100 000:nnen paikkeilla.  


Kalevalan 100-vuotisjuhla

Ajatus vieraan lipun alla olevista suomalaisista jäi elämään suuren nimenmuuton jälkeen. Olihan edelleenkin suurella joukolla suomalaisia vieraskielinen sukunimi. Suomalaisuuden liitto, joka perustettiin myös Snellmanin satavuotispäivänä, otti tehtäväkseen suomenkielisten sukunimien käytön edistämisen.

Runsaiden nimenmuuttojen aikana oli usein tapahtunut, että eri suvut olivat ottaneet saman sukunimen toisistaan tietämättä. Välttääkseen tällaisia tapauksia, että sama nimi olisi useammalla suvulla, Suomalaisuuden liitto alkoi pitää suojattujen sukunimien rekisteriä vuonna 1914. Kaikki halukkaat saattoivat suojata oman sukunimensä ja liitto valvoi heidän puolestaan, ettei suojattu sukunimi tulut muiden käyttöön. Nykyään suojattujen sukunimien luettelossa on jo yli 11 000 sukunimeä.

Uusi suuri nimenmuutto oli tarkoitus järjestää vuonna 1916 Snellmanin päivänä, mutta poikkeusolojen tähden sitä ei voitu tehdä. Ajatus säilyi suunnitelmissa ja Kalevalan riemujuhla vuonna 1935 antoi sille oivallisen kaikupohjan. Suomalaisuuden liitto toimi sen luonnollisena järjestäjänä. Nimenmuuttoa varten laadittiin uusi vapaiden sukunimien luettelo ja toimintaa vauhdittamaan julkaistiin muutamia pieniä vihkosia, joissa käsiteltiin ruotsalaisiin sukunimiin liittyviä kysymyksiä.

Kalevalan päivän lisäksi nimenmuutto keskittyi Snellmanin päivään ja vähäisemmässä määrin Hakkapeliittain päivään 6.11. ja uuden vuoden aattoon. Kaikkiaan lähes 75 000 henkeä suomensi tällöin sukunimensä.

 

Yllä oleva Timo Hanhivaaran kirjoittama teksti on hieman lyhentäen lainattu Suomalaisuuden liiton julkaisemasta Sukunimiopas – Suojatut sukunimet -kirjasta (1994). Sukunimiopasta saa liiton toimistosta 5 euron hintaan tai sen voi löytää myös kirjastosta.