Yleinen

Yliopistojen kielivaatimukset ja EU

Vuoden 2010 yliopistolaki (558/2009) näyttää avanneen yliopistot toista kotimaista (suomea ja/tai ruotsia) osaamattomille ulkomaalaisille opettajille ja tutkijoille. Lisäksi Suomen yliopistoissa opiskelevat ulkomaalaiset sekä ulkomailla opiskelevat suomalaiset ovat toisen kotimaisen kielen oppimisen suhteen eri asemassa kuin Suomen yliopistoihin otetut kotoperäiset suomalaiset.

Näin on tehty, jotta Suomi pysyisi mukana kansainvälistymisessä, jossa tieteellä ja tutkimuksella on keskeinen rooli. Eri asia on, miten tämä sopii perustuslain 17§:n vaatimukseen, jonka mukaan ”Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.”

Vuoden 2004 yhdenvertaisuuslaissa (21/2004) on otettu huomioon perustuslain sekä Euroopan unionin (EU) perussopimusten asettamat velvoitteet, kuten syrjimättömyys kansalaisuuden ja kansallisuuden perusteella (artiklat 12 ja 13 sekä 149 ja 150). Yhdenvertaisuuslain 3§:n mukaan lakia ei näet sovelleta 1) koulutuksen tavoitteisiin, sisältöön eikä koulutusjärjestelmään ja 2) kun sovelletaan ulkomaalaisten maahantuloa ja maassa oleskelua koskevia säädöksiä eikä ulkomaalaisten asettamiseen erilaiseen asemaan heidän lakiin perustuvasta oikeusasemastaan aiheutuvasta syystä.

Opiskelijat

Vuonna 2004 annetun yliopistojen tutkintoja koskevan valtioneuvoston (VN) asetuksen (794/2004) opiskelijan kielitaitoa koskevan 6§:n 1 momentin mukaan ”Opiskelijan tulee alempaan tai ylempään korkeakoulututkintoon sisältyvissä opinnoissa tai muulla tavalla osoittaa saavuttaneensa suomen ja ruotsin kielen taidon, joka julkisyhteisöissä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003 6§:n 1 momentin mukaan vaaditaan valtion kaksikielisessä viranomaisessa ja joka on tarpeen oman alan kannalta”.

Mitä 1 momentissa säädetään, ei koske opiskelijaa, joka on saanut koulusivistyksensä muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä, eikä opiskelijaa, joka on saanut koulusivistyksensä ulkomailla (eli käytännössä Ruotsissa). Tällaiselta opiskelijalta vaadittavasta kielitaidosta päättää yliopisto.
Yliopisto voi erityisestä syystä vapauttaa opiskelijan 1 momentissa säädetyistä kielitaitovaatimuksista osittain tai kokonaan.

Vuoden 2010 yliopistolain mukaan (7§) tutkintojen sisällöstä säädetään valtioneuvoston (VN) asetuksella. Tätä asetusta uudistettiin vuonna 2013 (1039/2013), mutta vuoden 2004 asetuksen (794/2004) 6 §:än ei koskettu. Näin ollen kaikkien Suomen yliopistoista valmistuvien, jotka ovat saaneet koulusivistyksensä suomeksi tai ruotsiksi, muttei ulkomailla (käytännössä Ruotsissa), on yhä läpäistävä pakolliseksi säädetty toisen kotimaisen kielen, ruotsin tai suomen, kurssi. Muussa tapauksessa opiskelija ei saa todistusta valmistumisesta, olipa muissa aineissa kuinka hyvä tahansa. Suomessa onkin koko joukko ”ruotsia vaille maistereita” tai opiskelijan valmistuminen on viivästynyt yliopiston pakkoruotsin takia.

Epäkohtaa ”kotoperäisten” suomalaisten toisen kotimaisen kielen osaamisvelvoitteista ammattitutkintojen osalta korostaa se, että yhä suurempi joukko suomalaisia hakee tutkintonsa ulkomailta. Tämä johtuu osaltaan EU:n luomasta Bolognan prosessista, joka on yhtenäistänyt EU:n eri maissa suoritetut tutkinnot ja tehnyt niistä päteviä kaikissa jäsenmaissa. Koska toinen kotimainen on pakollinen Suomessa, muttei ulkomaiden yliopistoissa, niin pakkoruotsin tai suomen voi välttää opiskelemalla ulkomailla. Uusia suomalaisia tutkinto-opiskelijoita oli kymmenessä suosituimmassa opiskelumaassa vuonna 2015/2016 seuraavasti:

Ruotsi 622
Britannia 601
Viro 376
Alankomaat 176
USA 130
Saksa 98
Tanska 75
Espanja 68
Norja 44
Romania 32

Kaiken kaikkiaan suomalaisia korkeakouluopiskelijoita oli ulkomailla 2015/2016 lähes 8 000, kun heitä lukuvuonna 2008/2009 oli noin 4000.

Lähde: Helsingin Sanomat 15.9. 2016 s. A6.

Ahvenanmaan kouluissa ei ole vuodesta 2008 ollut pakkosuomea. Ahvenanmaalla ylioppilaaksi valmistuneet voivat näin ollen saada anomuksesta vapautuksen Åbo Akademin säädösten mukaisesta pakkosuomesta. Ruotsissa opiskelevilla ahvenanmaalaisilla ei tietenkään ole pakkosuomen kursseja. Näin voi siten palata virkaan Ahvenanmaalla suomea osaamatta.

Asetuksen 986/1998 mukaan Pohjoismaissa opettajiksi koulutetuilta ei vaadita samanlaista suomen osaamista kuin Suomessa koulutetuilta. Edelleen riikinruotsalaiset saavat muiden EU-kansalaisten sekä ulkomaalaisten ohella mm. EU:n ammattipätevyysdirektiivien perusteella oikeuden harjoittaa esimerkiksi hoitoalan ammatteja osaamatta toista kotimaista ja/tai molempia. Näin on myös kaksikielisten kuntien viroissa (vrt. artikla 39 EY). Maahanmuuttajataustaisista opettajista, joita on eniten Venäjältä, Virosta ja Ruotsista, Britanniasta ja Saksasta, yleisen suomen ja ruotsin kielen kielitutkinnon, joka on pakollinen osa suomalaisen opettajakoulutusta, on suorittanut vain noin puolet. Tämä on tietenkin omiaan rapauttamaan homogeenisuutta Suomessa keskeiseksi koettujen kotimaisten kielten osaamisvaatimusten suhteen.

Opettajat ja tutkijat

Yliopistolain 35 §:n mukaan yliopistojen henkilökunnan kielitaitovaatimuksista säädetään valtioneuvoston asetuksella. Kuitenkin niin, että yliopistolain 78 §:n mukaan Åbo Akademi voi itse päättää sen opettajilta ja tutkijoilta vaadittavasta kielitaidosta. Tätä oikeutta ei siis lain mukaan ole millään muilla Suomen yliopistolla. Joku voisi kysyä, miten tämä sopii perustuslain 17 §:n vaatimukseen kohdella molempia kansalliskieliä ”samanlaisilla perusteilla”. Toisaalta yhdenvertaisuuslaki ei Suomessa koske koulutuksen sisältöä eikä koulutusjärjestelmää.

Valtioneuvoston asetuksen (770/2009) 1 § 2 momentin mukaan yliopisto voi myöntää erivapauden suomen ja ruotsin osaamisesta ao. yliopiston johtosäännössä mainitulla tavalla. Eri yliopistojen johtosäännöissä puolestaan todetaan eri sanoin, että professoreille rehtori voi myöntää erivapauden yliopistoasetuksen mukaisista kielitaitovaatimuksista. Muissa tapauksissa erivapauden myöntää dekaani (esim. Itä-Suomen yliopiston johtosäännön 33 §).

Aalto-yliopiston johtosäännön 28 §:n mukaan ulkomaalainen tai Suomen kansalainen, joka ei ole syntyperäinen tai on saanut koulutuksensa muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä, voi saada ilman eri hakemusta erivapauden yliopistoasetuksen (770/2009) edellyttämästä suomen ja ruotsin kielen taidon hallitsemisesta.

Turun yliopiston johtosääntö (28 §) on samoilla linjoilla kuin Aalto-yliopisto, mutta ruotsinkielinen, joka on saanut ylioppilaskirjoituksissaan suomen kielestä vähintään arvosanan cl, on rinnastettavissa suomenkieliseen. Eikö tämä ole ruotsinkielisten suosimista?

Koska yliopistot vapauttavat ulkomaalaiset, itse asiassa muut kuin Suomessa koulutuksensa saaneet opettajansa ja tutkijansa johtosäännöissään suomen ja/tai ruotsin osaamisesta, niin muita kuin Suomen kansalaisia oli heistä vuonna 2010 keskimäärin 11,5 prosenttia (2110 työvuotta), mutta vuonna 2015 jo 19,5 prosenttia (3496 työvuotta). Yliopistoittain lukemat olivat vuonna 2015 seuraavat, %:

Aalto-yliopisto 30,0
LTY 23,4
Hanken 22,6
Helsingin yliopisto 21,7
Oulun yliopisto 21,7
Vaasan yliopisto 21,0
Åbo Akademi 20,9
TTY 20,1
Itä-Suomen yliopisto 16,1
Jyväskylän yliopisto 14,7
Turun yliopisto 13,3
Tampereen yliopisto 9,7
Taideyliopisto 7,8
Lapin yliopisto 7,2

Lähde: Akatiimi 6/2016 s. 29 ja Akatiimi 7/2016 s. 12.

Mukana luvuissa ei ole ne ”ulkomaalaistaustaiset” opettajat ja tutkijat, jotka ovat Suomen kansalaisia, mutta ovat yliopistoasetuksen ja yliopistojen johtosääntöjen nojalla vapautettu molempien tai toisen kotimaisen kielen osaamisesta. Sanalla sanoen näyttää siltä, että toisen kotimaisen osaaminen on yliopistojen opetus-tutkimushenkilöstön osalta raskaasti Suomessa koulutettujen erityisrasite, koska maisteriksi ei voi valmistua ruotsia (suomea) osaamatta.

Todettakoon, että ulkomaalaistaustaisten väittelijöiden osuus on noussut 13 prosentista (202) vuonna 2010 jopa 21 prosenttiin (393) vuonna 2015 (Akatiimi 7/2016 s.12). Tällä on tietenkin heijastuksensa tutkijoina toimiviin.

Åbo Akademi ja Hanken ovat siinä erikoisasemassa, että niihin otetaan opettajiksi Ruotsin ruotsinkielisiä, joilta ei vaadita lakien ja asetusten mukaan suomen osaamista. Suomenkielinen ei taas, kuten sanottua, voi valmistua yliopistosta ammattiin ruotsia osaamatta.

Suomen oppilaitoksissa opiskelevien ulkomaalaisten vapauttaminen yhdenvertaisuuslain perusteella velvollisuudesta oppia molempia kotimaisia kieliä on johtanut puolestaan siihen, että muut EU-kansalaiset (ml. ahvenanmaalaiset) saavat todistuksensa suomalaisia vähemmillä opintovaatimuksilla. Tämäkin rapauttaa opintojen homogeenisuutta Suomessa keskeiseksi koettujen toisen kotimaisen kielen osaamisvaatimusten suhteen.

EU:n päätöksistä

EU:n peruskirja kieltää syrjinnän kansalaisuuden, kansallisuuden, kielen jne. perusteella (13 art.) sekä muilla perusteilla, jotka de facto johtavat samaan lopputulokseen (C-412/92, kok. I-1994 s.521). Suomessa syrjinnän perusteena on kuitenkin kansalaisuus ja/tai kieli, jolla koulusivistys on saatu, kuten ilmenee yhdenvertaisuuslain 3 §:än nojaavista yliopistojen johtosäännöistä sekä tutkintovaatimuksista.

EU:n tuomioistuin on todennut Itävaltaa koskevassa päätöksessä, etteivät yliopistojen pääsykokeet voi olla erilaisia oman maan kansalaisille ja muille EU:n kansalaisille (C-147/09) eli käytännössä saksalaisille. Voivatko ne näin ollen olla erilaisia tutkintovaatimusten suhteen? Tämä koskee nimenomaan Suomessa opiskelevia muiden EU-maiden kansalaisia sekä EU-maiden yliopistoissa opiskelevia suomalaisia. Näillähän ei ole opinnoissaan edessään toisen kotimaisen pakollisia opintoja tutkintotodistuksen saadakseen, semminkin kun Bolognan prosessi on yhtenäistänyt yliopistotutkintojen antamat pätevyydet EU:ssa.

Viittaan myös päätökseen, jossa Irlannin yliopistossa englantia opettava Alankomaiden kansalainen valitti siitä, että hänet todettiin Irlannissa virkaan pätemättömäksi, koska ei osannut iirin kieltä, joka on Irlannissa virallinen kieli.

Kaiken kaikkiaan EU on päätöksillään luonut tilanteen, jossa muilla kuin kotoperäisillä suomalaisilla, etenkin Ruotsin ruotsalaisilla on kielellinen erityisasema Suomessa. Ruotsin osalta tämä johtuu siitä EU:ssa sivuutetusta seikasta, että Suomi on Yhdistyneen kuningaskuntien erotessa EU:sta ainoa EU-maa, jonka toinen virallinen kansalliskieli on kilpailevan naapurimaan virallinen kieli. Tämä Ruotsi ja ruotsalaiset myös käyttäneet hyväkseen EU:n luomilla Suomen ja Ruotsin sisämarkkinoilla. EU:n tulisi näissä oloissa pitää huoli siitä, että hyvin pitkälle viety harmonisointi ulotetaan koskemaan myös jäsenmaiden kielioloja. Tätä tietenkin vastustavat ruotsinkieliset molemmin puolin Pohjanlahtea.

Epäsuhtaa kieliolojen välillä suomen ja ruotsin kielten suhteen pahentaa myös, ettei Suomi ja Ruotsi ole tarttuneet Euroopan neuvoston (EN) vähemmistösopimuksen 18. artiklaan. Siinä kehotetaan allekirjoittajamaita sopimaan kahdenvälisesti kielivähemmistöjen kohtelusta. Ruotsi on saanut EN:lta kaksi huomautusta suomenkielisen vähemmistön huonosta kohtelusta. Myös Ahvenanmaa on saanut EN:lta huomautuksen suomenkielisen vähemmistön huonosta kohtelusta.

Suomen vuoden 2003 perustuslain kansalliskieliä koskeva 17 § pykälä on ollut samanlainen lähes sata vuotta heijastellen silloista Suomeen Ruotsin vallan aikana synnytetyn ruotsinkielisen vähemmistön kulttuurillista, hallinnollista ja taloudellista erityisasemaa. Vielä 1970-luvulla perustuslain tähän pykälään nojaavaa noudatettiin yliopistoissa molempien kansalliskielten osaamisen suhteen tiukasti. Tätä heijastaa vuonna 1978 säädetty laki yliopistojen pakollisesta toisesta kansalliskielestä, joka ei kuitenkaan osin koske ahvenanmaalaisia ja Åbo Akademiita.

2010-luvun Suomessa on kuitenkin ajauduttu yliopistojen opetuksen ja tieteen kansainvälistymisen sekä EU:n integraation paineessa EU-kansalaisia ja yleensä ulkomaalaisia, etenkin Ruotsin ruotsalaisia suosiviin ratkaisuihin vieläpä EU:n suosiollisella avustuksella. Miksi koulutukselle on säädetty erityisasema yhdenvertaisuuslain velvoitteista. Onko toisen kotimaisen osaamisesta näin tehty kotoperäisiä suomalaisia koskeva erityisvelvollisuus? Vai onko kyse suomenkielisen väestön itsesyrjinnästä muihin EU-kansalaisiin ja etenkin riikinruotsalaisiin nähden EU:n perusperiaatteiden vastaisesti?

Tulisi oivaltaa, että on eri asia tarjota opiskelijoille mahdollisuus suorittaa julkisissa viroissa vaadittu toisen kotimaisen kielen koe opintojen yhteydessä kuin tehdä tämän kokeen läpäisemisestä ammattiin valmistumisen ja todistuksen saamisen ehto. Nykytilanne on yhtä kaikki perin nurinkurinen palvellessaan RKP:n tavoitetta kaikkien suomalaisten pakottamiseksi kaksikielisiksi juuri ruotsin kielen suhteen samalla kun englanti on syrjäyttänyt suomen kieltäkin yliopistoissa.

Erkki Pihkala
Kirjoittaja on professori emeritus ja Suomalaisuuden Liiton entinen puheenjohtaja. Kirjoitus on julkaistu Suomen Mielen numerossa 4/2016.

1.12.2016